Tiputtelua, voihketta, pauketta, räminää, vinkunaa...

jatkuva tip-tip-tip,
katolta parveelle,
räystäältä ränniin,
mukana pauketta

jääkalikat kolistavat
ränniä alas,
lapsena julki ja salaa
potkaistiin,
saatiin kerralla koko pitkä
ränni tyhjäksi,

seistiin rasat kädessä
imeskelemässä jääpuikkoa,
syötiin lunta,
vaikka isommat pelotteli,
että siinä on matoja

täällä sitä vain ollaan,
edelleen samassa talossa,
voihke ja vinkuna
tasaiseen tahtiin
pannuhuoneesta,
inhimillinen se on,
ikivanha kattila,

kuljettaa pellettejä
nälkäiseen kitaansa,
voihkaisee mennessään,
intoutuu vinkumaan,
kirkuuko palavat puut?

sekaan kuuluu,
jääkaappi hyrähtää,
päällänsä pino tavaraa,
emalikattilan ja
kannen duetto,

halusi meille, sopi
seinän väriin,
punainen ja iso,
rämpyttää kantta

hiljensin Nessulla, laitoin
laidan väliin,
mitään auta,
siellä monta kertaa
päivässä elämöi,

tuuli viuhuu nurkissa,
paukuttaa lyhtyä
ovenpieleen,
paiskoo tuhdisti
tai heijaa lempeästi

kaikki yhtä aikaa
ja erikseen,
vanhan talon äänet,
mitään niistä en kuule,
mutta havahdun, jos joku
hiljenee...

Kylläpä aika juoksee

Niin vain vuosikin vaihtui...
Sain puhelinsoiton, että
olenko ylipäätänsä Hengissäkään,
kun ei mitään täällä tapahdu.
Olenhan minä,
mutta entistäkin kiireisempi.

Onko se sitten omaa syytä,
vai saisinko lykättyä
jonkun muun kontolle...

Onneksi kalenterin mukaan päivä
pitenee tasaisesti.

Viime päivien kiireeseen
kuului Reissua pääkaupunkiin.
Pikaisesti, kokonaista kaksi ja puoli
tuntia Tehokasta Työaikaa.
Sain nipistettyä pikkiriikkisen
hetken Naiselliseen Hömppään:

Rohkenin, nimenomaan ROHKENIN,
astua sisään Vuittonin luksusliikkeeseen.
Oli oikein asiaakin.
Varmuuden vuoksi piti käydä näyttämässä
jostain halvalla hankittua veskaa.
Tunnistuspalvelu.

Ovella oli kohtelias, mutta tiukantuikea
Turvamies!
Ettei maalaiset marssisi sisään
Ovenkarmit kaulassa.
Tottahan minäkin yritin ensin
itse kiskoa ovea auki...

Liikkeessä oli hillittyä ja seesteistä
ja Jumalattarennäköiset Myyjättäret
tiskin takana.
Hämmästykseni oli Suuri, kun eräs heistä
HYMYILI ja kauniisti kysyi
"Voinko auttaa TEITÄ"?
(siis TEITÄ!!)

Pamppailevin sydämin ja hikisin näpein
kaivoin löytöveskani ei-niin-hienosta-omasta-veskastani
ja ojensin sen tiskin yli saatesanoin
"voisiko tämä mahdollisesti olla AITO"?

Yksi ainoa vilkaisu, vetoketjun avaus ja sulku
- siinä se oli.
Tuomio: tämä on Meidän tuotteemme ja perään hienolta
kuulostava nimilitania vieraalla kielellä.
JA perään, "Mukava, että pystyimme olemaan AVUKSI".

Kiittelin, hapuilin tieni takaisin
turvamiehen vartioimalle ovelle.
Ei, en juljennut pysähtyä yhdenkään
esilläolevan veskan luo edes hetkiseksi.
Mutta en myöskään enää yrittänyt kiskoa
ovea itse auki,
suosiolla odotin Palvelua.

Kadulla muistelin vuosientakaista
visiittiä silloiseen luksusputiikkiin
samassa kaupungissa...
siellä omistajatar ilmoitti heti minut
ja tätivainaani nähtyään,
etä "alennusmyyntimme on jo Ohitse..."

6.12.2012

Tämäkin nuori miehenalku,
silloin 14-vuotias,
lähti aikoinaan hankkimaan
maallemme itsenäisyyttä.

Jatkoi hieman aikuisempana
saavutetun
itsenäisyyden puolustamista.
Oli loppuun saakka
sotilas.

Tänä päivänä saamme elää
turvassa ja kiitollisena
muistaa kaikkia heitä,
jotka tämän mahdollistivat.

Kynttilät ikkunoilla
ja hautakummuilla,
nöyrästi kiitollisena.
Itsenäinen Suomi 95v.

Perinteinen Joulukauppa

Lähes yhtä kauan
kuin 1700-luvun markkinoita,
on meidän kylällä ollut
Joulukauppoja.

Maine Joulukauppakeskittymänä
on kiirinyt vuosien mittaan kauas
- niinkin kauas, että juuri vastailin
tonttukyselyyn Australiaan!

Toivottavasti me kaikki tämän kylän
käsityöläiset joulukauppoinemme
pystymme vastaamaan
tänäkin vuonna asiakkaidemme
toiveisiin,

Tervetuloa katsomaan !

Vesittyy...

Vettä, vettä ja vielä

lisää vettä.

Mistä riittääkään.

Minusta tuntuu, että

vesityn kohta

itsekin,

ajatukset,

tekemiset,

kaikki.

Tylsistyy.

Mökkiytyy.

Kyllä minä pidän 

pienestä ripottavasta 

sadekuurosta,

nautin ajoittaisesta

myrskymyräkäkästä,

vaakasuoraan pieksevästä

voimannäytöstä.

Mutta.

Jatkuva matalapaine.

Vettä, vettä ja vielä

lisää vettä.

Uppoan.

Yritän olla Ihmisiksi

Minun tulee tehtyä
Asioita sen tarkemmin Miettimättä,
itse asiassa usein, useammin...
Hyvää Tarkoittaen,
suuremmin Huolestumatta
-ja omaan Näppäryyteen
Kompastuen.

Niin kävi PuoliVahingossa,
Vaivihkaa. NurkanTakaa.
Yllättäen.
Minä sain LuottamusTehtävän.

Pisti Miettimään,
Arvostamaan,
Ihmettelemään.

Toisaalta,
heräsi Kiinnostus.
Usko, en minä
sen Huonompi ole kuin
Muutkaan,
en  minä Yksin,
mutta isompi joukko
Yhdessä.

Uusi Kokemus.
Koetan tehdä
pienen Osani,
Kykyni mukaan,
ajatella myös Järjellä,
toimia Yhteistyössä,
pikku Rattaana
Koneistossa,
meidän Oman
Paikkakunnan parhaaksi.

Kiitos tästä
yllättävästä
Luottamuksesta.

Outo juttu...

Keväällä ihastelin New Yorkissa
hennossa sateessa kadulla
rientäviä Tyylikkäitä Naisia.

Ei ollut jaloissa manoloita ja jimmyjä,
vaan Kumisaappaat.
Toki kumpparit olivat
huntereita, burberryjä, korsseja,
mutta yhtä kaikki Kumisaappaita.

Kesällä ihmettelin Kööpenhaminan
helteessä Trendikkäitä Naisia.
Lyhyttä Lyhyemmät MiniShortsit,
täydeltä taivaalta helottava
Aurinko -ja MerkkiKumisaappaat!

Yhtä kaikki, hirmuisen hienoilta
näyttivät Saappaineen.

Minä olen juossut pitkin Kesää
ja koko Syksyn Kumisaappaissa.
Likimain Ainoana tällä kylällä.

Saappaat ovat ainakin kaksi numeroa
Liian Suuret ja sanovat
HOMP-HOMP-HOMP joka askeleella
kun saapastelen paikalliseen K-kauppaan.

Oloni ei ole ollut päivääkään
Trendikäs tai Tyylikäs.
Lähinnä Pottuuntunut.

Ei, TUO en ole minä.
Vaikka "loubit" jalassa se joku,
joka sisikunnassani asustaa,
haluaisikin Sipsuttaa.

Ehkä sitten seuraavassa, tai sitä
seuraavassa elämässä.
Nyt on KONTIOT.